Appelsiinikaivo

2008-12-04T08:22:00.000-08:00

Aivan ensimmäiseksi sotaan tullessaan huomaa, miten valtavia
kaikki ovat pikkuisuudessaan.
Kun tulin sotaan, minunkin pienuuteni oli valtavaa.
Ja nyt myöhemmin tehtäväni on enää oppia suunnistamaan siinä,
siis sen yksinäisyydessä.

Omatuntoni saa minut tekemään sitä ja tätä. Kuitenkin haluan vain tietää,
kuinka parhaiten seisoisin paikallani omassa pikkuisuudessani.
Makaisin riippumatossani.
Kuinka se onnistuisi ja miltä se tuntuisi? Sitä ei voi miettiä tarpeeksi.
Seisoisin tai makaisin ja seuraisin auringon nousuja ja laskuja.

Olen hermostunut ja rakastunut, niin kuin yleensä,
kuten aina, kumpaakin samoista syistä.
Olimme kai hyviä pikku sotilaita.
Kun olimme vuotaneet tarpeeksi ja vaihtoveri alkoi loppua,
meihin laskettiin merivettä. Kaipasinko vielä merta?

Sama vanha ja litteä kysymys. Me vuosimme maahan
ja saimme tilimme merivetenä, saimme hengittää merta....
tai saimme antaa sen pumpata suonissamme.
Korvat toistemme iholla tunsimme
kuinka happi viiletti aivoihimme, poimutti kohisten ympäristön.

Minkä täytyi olla ympäristö. Se on silti huono ja litteä sana.
Siihen ei voi asettua kylpemään niin kuin ammeelliseen lumpeenkukkia.
Kaipasinko vielä lumpeita?
Olen hoitanut osaani enkä ole enää utelias.
Haluaisin nyt nukkua riippumatossa. Mikä voisi olla merellisempää.

2008-09-30T00:42:00.000-07:00

Ei saisi puhua kiusaukselle
antautumisesta sillä sekin on antautumista.
Tai puhua kirjoittamisesta. Tekisi mieli vetää burkha päähäni.
On vaikeaa valvoa niin pitkään. On valvottava rakentaakseen

lumilinnaa jotta ei nukahtaisi.
En jaksa edes uskoa valmistamiseen, se on mehiläisten puuhaa,
tai mihinkään puhdistuneeseen. Lika ei kai ole nimi.
Minulle sanotaan, että valmiissa lumilinnassa oli lämmintä ja pimeää,

en näe sieltä tänne asti. Täällä suru oli vihreää ja mustaa.
Surullista. Iho nousee kananlihalle jos mietin sitä
ja keskiyöllä kotieläimet heräävät ja tuijottavat minua.
Täällä oli usein surullista

mutta siellä on puuterilunta ja kukonlaulua. Tarkoitan,
ettei silmiään juuri huomaa ennen kuin ne sulkee.
Ajattelemattomuus on varsin täyteen ahdettu tila.

Rannalta olin löytänyt

2008-09-11T00:10:00.000-07:00

kiven, täysin pyöreän, valkean ja vain hieman rosoisen, se oli kivi juuri minun käteeni ja ehkä sitä varten olin tuntenut suurta halua viskata sen kauas merelle. Sen sijaan heitin kiven monta kertaa suoraan ylös, halusin olla varma että se palaa ja silti aina häkellyin hieman, ikään kuin minulle olisi vaivihkaa sujautettu ansaitsematon, vastaansanomaton flirtti. Tietenkään minun massani ei kiinnostanut sitä, satuin vain olemaan siinä. Oli kaikkea niin paljon massiivisempaa jonka kyljessä levätä.
Entä rakkaus? Oli yhtä hupsua ajatella sen imeytyvän minua kohti, kerros kerrokselta, että se pusersi tiensä hymykuoppien, luomien ja vaikkapa yhteisen lapsuuden läpi kohti jotain palautumatonta. Jos niin oli, sen täytyi olla ainoa keino todella löytää itsensä. En uskonut siihen, mutta seuraisin rakkautta, ja epäuskossa kytevä epätoivo teki jollain tavalla uskosta autenttisempaa; miksi kutsua Jumalaa rukouksessa, jos jo lepäsi läsnäolon varmuudessa?
Uinnin jälkeen istuimme pitkään kuistilla. Puhuin hänelle kaikesta, mistä suinkin saatoin, eli kaikesta mitä en ollut unohtanut. Hän kuunteli keskeyttämättä ja onnellisena, näin sen, en ole varma mikä hänet teki niin onnelliseksi mutta ajattelin sen johtuvan rakkaudesta. Minun onnellisuuteni johtui siitä, että joku jakoi nyt muistoni, ne eivät enää vain käpertyneet toistensa ympärille ja kalisseet kylmässä. Ne eivät enää niin vaivattomasti voineet unohtua sillä ne oli tiukemmin sidottu maailmaan; minunkin onnellisuuteni johtui siis rakkaudesta.

2008-05-06T05:00:00.000-07:00


liito                s
                     ilmatiehyet väri
        
         
           s

evät punaisina, lautasella


sateenkaarikalat &

           
 
              surkupillitys värien taitteissa, veden l


uomissa, täyttä fuugaa


                                
                         hän surunsa söi

2008-05-01T16:26:00.000-07:00

Sataa ja tanssin kunnes olin varma että vatsa halkes.

Ja se halkes.

Kuuntelin kun se valu ulos.

Ja olin varma miten kouri ympärillä
ja sanoin itelleni että sulla on hyvä maailmanpaatti.

Mutta ote lipsu.

Miten kun olin tyhjä ja tyhjä.

Jos psyka on sellasta että kaikki on kiinni.

Sellasta vaikka rakettifysiikkaa.

Tärkeintä on hyvät tiivisteet.

Ei saa tungettua sormia mihinkään rakoon.

Lähti vaan liukumaan.

Lähti liukasteleen poikki elämän kannen,
kun oli vaikka alkoholistikoti.

Kun oli tyhjä ja tyhjä.

Ja suurissa lämpötilanmuutoksissa tiivisteet ei pysy perässä
ja millä voi kuolla.

Vaan alkaa tipahdella.

Ottaa hatun päästä ja tanssii sateessa.

Siitä vaan.

Livahtaa jostain välistä kun tiivisteet pettää.

Mä tiedän ettei kukaan tiedä kun joissain lämpötiloissa tapahtuu
tai kun lämpötila muuttuu.

Yritä löytää kirja joten vesi kiehuu tai kiteytyy.

Ne ei tiedä.

Ja jos joku kuolee.

Voi jäädä pihaan eikä tarvi uskoa psykaan tai fysiikkaan.

Jos tahallaan rikkoo kuumemittarin
kun ei vaan halua.

Seisoo ja kuuntelee mihin neste valuu.

Livahtaa jostain raosta.

Lähtee luisteleen elämänrakkaudenmaailmanpaatin kantta.

32.

Tapaa nuoren fyysikon.

Siitä vaan.

Ja kun liikutaan kahestaan, se on kummallista,
on kumpikin.

Ei ole ihan rajattua.

Turbulensseja ja taskuja ja jotain viuhkatuulia.

IImassa on kaikkee.

Ilmassa on lempee ja päässä perhosia.

(Kuvat joutuu joskus ristiin,
kun on suuria ja nopeita lämpötilanmuutoksia...

Kun tiivisteet vuotaa.)

Miten kun tavattiin.

Millä kun muistaa joka aamun kun sataa ja tanssitaan.

Tanssitaan kunnes hiki tulee silmistä.

Ja olin varma miten se halkes,
ja se halkes.

Tiivisteet halkes.

Koska maailma on heitetty ja maailman paljaat luut on heitetty.

63.

Ja se ei tiedä missä vesi kiteytyy.

Ja millä syntyy tai miltä kuolee.

Ja tyhjä ja tyhjä.

Ja kun sanon rakkaudenmaailmanrakkaus tai maailmanrakkaudenelämänrakkaudenpaatti,
se ei edes ehdi laskee kirjaimia.

24 ja 39.

Miltä kaikki valuu.

Mille kaikki valuu.

Se on vaikka kaitselmuksen jeesuksen jumalallinen pikaripyramidi.

Sanoja se opettaa rakastamaan.

Mä olen mysteeri.

Etunimi ja sukunimi mysteeri.

Mysteerimysteerimysteerimysteerimysteerimysteeri.

49.

2.

1.

1.

2008-03-27T06:33:00.000-07:00

Aina hänen avatessaan silmänsä tuntui olevan aamu.
Lounaalla tarjoiltiin kylmäsavulohta kermassa ja
taivaalla oli sadoittain pilviä. Ne muistuttivat häntä oliiveista,

jotka olivat unohtuneet siniselle lautaselle.
Hän pyysi laskun ja maksoi kaikesta.
Sitten hän kertoi hauskan ja opettavaisen tarinan

tutusta, joka innossaan unohti maksaa juuri oman ruokansa.
Illalla lähdimme porukalla hänen luokseen
lukemaan vanhoja sarjakuvia ja kuuntelemaan Davea.

Viinipulloissa oli kynttilöitä.

*

Hänen mieleensäkään ei tullut katsella tähtiä.
Siitä lähtien, kun hän sai ensimmäisen kaukoputkensa,
hän oli kiinnostunut vain naisista.

Häntä kiinnostivat kaikki itseään pidemmät,
varakkaammat ja kirjallisesti hienostuneemmat.
Kun tapasin hänet Michiganissa (missä me molemmat opiskelimme),

hän oli jo kuullut kaikki vitsit.
Totuus oli, että hänen naisensa olivat hyvin rumia,
eikä hän ollut koskaan rakastanut yhtäkään heistä.

Istuimme lattialla ja puhuimme ilmastonmuutoksesta.

*

Hänellä oli mieli kuin lampi pakkasaamuna.
Joskus kun tiedossa oli jotain paskamaista, todella paskamaista,
hän tarjosi meille suklaata.

Aina kun oli rauhallista, etsimme hänet käsiimme.
Teimme pitkiä kanoottiretkiä ja poltimme pilveä.
Hänellä oli kuusi koiraa. Tunsimme hänet toisesta offensiivista

eikä meitä kiinnostanut hänen perheensä tai hänen koiransa.
Kun me halusimme puhua naimisesta ja naisista,
hän sanoi ettei vihannut mitään maailmassa paitsi naisia ja oliiveja.

Taivaalla oli sadoittain pilviä.

Joonas on kuuden,

2008-03-25T08:20:00.000-07:00

hän on kohta kolmenkymmenen. Sen jälkeen hän on kolmenkymmenenyhden ja Joonas hieman kauempana. He kasvavat eri suuntiin. Se täytyy ajatella karttana tai se jää ajattelematta. Tai pohjapiirustuksena: he aloittivat samasta huoneesta Jyväskylän keskussairaalan synnytysosastolla, viettivät aikaa samoissa, erityylisissä, erikokoisissa, erihajuisissa huoneissa (huoneissa jotka haisivat yhtä aikaa häneltä ja Joonakselta, olivat erottamattomasti heidän), huoneissa jotka hapertuivat, kutistuivat ensin eteiseksi ja sitten ovimatoksi, joka lopulta, liian kevyesti rasahtaen irtosi talosta ja kellui pois.

Hän tietysti vaihtaisi

2008-03-25T08:00:00.000-07:00

kaikki haaleat muistonsa muutamaan tarkkaan ja lämpimään, mutta mitä tarkemmiksi hänen muistonsa asettuivat, sitä enemmän ne jäähtyivät. Puhaltaakseen niihin odottamansa lämmön oli hänen hyväksyttävä kaiken ylle laskeutuva sumea, höyryävä kalvo. Oli helppo luottaa valokuviin ja rakentaa niille, sillä ne olivat jo jäähtyneitä, ne eivät höyrynneet, hän joi kahvinsa loppuun ja avasi valkoviinipullon, huuhteli kahvikupin tilkalla ja kaatoi sen sitten täyteen. Se oli kuiva ja kirkas kuva, samalla tavoin kuin monsuunit ja melankolia, onni ja joku auringonnousu, saaret ja yksinäisyys. Kaikki asettui sellaisiin suhteisiin, niille täytyi rakentaa koska ne olivat käden ulottuvilla ja tarjosivat itseään. Hän ajatteli savannia, flamingoja ja leijonia ja koko sitä maisemaa, mutta erityisesti flamingojaan. Hän oli varma, että nekin olivat surullisia myrskysäällä tai liian kuivalla ja hymyilivät auringon paistaessa sopivasta kulmasta, saadessaan vettä ja ravintoa tai löytäessään kumppanin; mutta siihen ei sekoittunut muuta. Se oli yksinkertaista ja kaunista. Ne tarjosivat itsensä maailmalle. Ihmiselle maailma tarjosi itsensä raiskattavaksi.
Esimerkiksi tämä kuva, otettu Keniassa syksyllä 1928. Pojalla on yllään tiheään ruudutetut housut ja henkselit. Hän on polvistunut leijonan eteen kuin rukoillakseen sen puolesta, mutta leijona on terve ja mukavasti ja pojan kädet eivät ole ristittyinä vaan lepäävät polvilla. Hänen päänsä on laskettu kuin ilmaisemaan omistautumista tai alamaisuutta, mutta leijona ei ole ylevä vaan raukea ja utelias ja poika katselee sen vatsalla pyörteilevää turkkia. Olisipa hänellä sellaisia muistoja. On vain valokuva; se tapahtui liian kaukana. Sitten pojan isä tuli ja tarttui tätä kädestä, ja hän käveli näkyvistä isänsä jalkojen ja leijonan välissä ja vielä jonkin aikaa kuuli leijonan pehmeät tassut ja nahkakenkien tiukan napahtelun ja tunsi vasemmassa kädessään varman, nahkaisen hansikkaan ja oikean kätensä alla aaltoilevan turkin. Se ikään kuin vyöryi kauemmas, ja saadakseen vielä tunnustella sitä hänen oli aloitettava alusta, aloitettava iltarukoukseen polvistuvasta pojasta ja tassujen äänestä joka sai hänet avaamaan kätensä mutta polvistumaan alemmas, kohti valokuvaa, hartaana ja malttamattomana.

2008-03-05T13:19:00.000-08:00

Näen tytön kadulla.
Muistan eilisen tapauksen.
Tarvitsen kynän.
Joskus elollisen ja elottoman välillä on eroa.
Ymmärsin tekstin hyvin.
Ymmärsin häntä hyvin.

readymade: http://fi.wikibooks.org/wiki/Suomen_kieli/Kielioppi (esimerkkejä akkusatiiviobjekteista)

2008-02-29T14:48:00.000-08:00

Lintu synnytti ja se rengastettiin.
Koska lintu oli pyhä, alettiin siihen vaeltaa,
ihailtiin höyheniä ja hienomekaniikkaa.
Perustettiin pilviopisto. Erityinen huomio kiinnitettiin luihin.
Kun linnun toimintaa ymmärrettiin tarpeeksi hyvin,
poistettiin rengas. Lintu lähti.
Perustettiin opisto tutkimaan renkaan toimintaa.

2008-02-23T15:35:00.000-08:00

Puhe oli kai satelliittinavigaattorista, farmarista, piknikeistä,
soittimista, hedelmistä, hyppynarusta, toivosta,
kuunnelmista, vitamiineista,
punaisesta lihasta, makeista rusinoista, uskonnosta, toffeesta, [...]

mutta sovitusta paikasta löysimme korillisen munia,
täällä on vain korillinen belgialaisia munia ja Sherlock Holmes
polttamassa oopiumia. Kuuntele,
kuunnelkaa, hyristen

ottakaa vastaan avaruuden galaktinen hurina.
Jokin sitoo kukkia. Te kai ajattelette olevanne erityisiä
mutta on vahvaa näyttöä siitä ettei mitään lempeää ole tapahtunut.
Jälkeenpäin löydettiin haalenneita hahmoja, leveät kesähatut

levinneinä nurmelle; onnettomuuspaikasta tehtiin useita niin levollisia
vesiväriskissejä että tapaus oli pian julistettava onnellisuudeksi.
Rakkaudesta taas puhutaan ihan liikaa.
Liikaa sumua. Tästä vasemmalle, niin kuin aina

uudestaan myisi samat elimensä,
vaihtaisi ne lämpimiin, tiheisiin pisteisiin, sellaisiin kuin toffee,
hiljaiset, keltaiset illat joina voisi hyväksyä kuoleman
vaikkei mitenkään erityisesti sitä toivokaan.

2008-02-19T12:32:00.000-08:00

”Vilma” on hapertunut rekisteröimään nimenomaan reumat,
maailma on rasioiden taika. Ei syytä paniikkiin,

mitään ei ole ajastettu, me vain leikitään.
Kai kuka vain kulkisi Helvettiin reittiä, joka ei ole suorin.

Hauskinkin reitti se vain saattaa olla. Mutta pillit
on skaalattu sitä varten että niillä säveltäisiin,

että olisi joku hiha jota pitkin nuhaltaa.
Myös pilleissä tärkeää on eurojen määrä.

Eli minkälaisia meitä niille voi siirrellä – ”tilapäisesti”.
Ja kuinkas sitten kävikään. Esimerkiksi valkotiilitie.

Eli kävely valkotiilitiellä, se on varmasti dantastista,
eltojen asemointia, saa saastata kunnes meri kuivuu

eli levähtää. Ja voi unohtaa mitä oli juuri varomassa.
Nessu on joka tapauksessa veressä.

2008-02-19T12:26:00.000-08:00

Silmä on rakentunut rekisteröimään nimenomaan reunat,
maailma on asioiden laita. Ei syytä paniikkiin,

mitään ei ole paljastettu, me vain leikitään.
Kai kuka vain kävelisi keltatiilitietä vaikkei se olisi mitenkään suorin reitti.

Hauskinkin reitti se vain saattaa olla. Mutta tiilit
on maalattu sitä varten että niillä käveltäisiin,

että olisi joku piha jota pitkin puhaltaa.
Myös pilleissä tärkeää on reunojen määrä.

Eli minkälaisia teitä niille voi piirrellä tai puhallella
ja kuinkas sitten kävikään. Esimerkiksi keltatiilitie.

Eli kävely keltatiilitiellä, se on varmasti fantastista,
peltojen maisemointia, saa laastata kunnes väri kuivuu

eli levähtää. Ja voi unohtaa mitä juuri oli sanomassa.
Essu on joka tapauksessa jo hieman sotkussa.

Markku katsoi häntä

2008-02-19T11:25:00.000-08:00

pöydän yli. "No niin", hän sanoi.
"Mitä sulle kuuluu?" -- kysyi.
"Ihan hyvää. Ei mitään erikoista."
"Vieläkö te olette menossa Australiaan?"
"Jep."
"Musta se on hienoa."
"Jep. Joo. Mä lopetin mun suhteen", Markku sanoi. Hän tarkkaili kynänpätkää, jota pyöritteli peukalon ja etusormensa välissä.
"En tiennyt että sulla on suhde", -- sanoi.
"Mä lopetin sen", Markku sanoi. Hän sujautti kynän paitansa taskuun, mietti hetken ja nosti katseensa. "Mä rakastan Virpaa", Markku sanoi. "Me mennään Australiaan."

Hän laski solmun

2008-02-19T11:11:00.000-08:00

pöydälle ja käveli keittiöön. Keittiö muodosti pienen kaksion toisen keuhkon, makuuhuoneen sijaitessa symmetrisesti toisella puolen asunnon ovelle johtavaa käytävää, myös ikkunaseinällä. Hän piti asunnosta nyt kun se oli vielä lähes tyhjillään. Kaikki oli tiskattua, puhdasta, ikkunat kiiltäviä ja seinät lämpimänkeltaista mattaa. Oli jännittävää istua alas ja sulkea silmänsä, kävellä mielessään asunnon läpi, keittiöstä käytävän yli olohuoneeseen, sieltä kylpyhuoneeseen ja kylpyhuoneesta taas käytävää pitkin pieneen vessaan, joka käytävän ikkunanpuoleisessa päässä lohkaisi nurkan keittiöstä. Käytyään asunnon läpi mielessään hän nousi ja käveli saman reitin, tarkastaen että saippua, kengät, käärepaperit eteiskäytävän pöydällä, tahra makuuhuoneen seinässä sekä erityisesti kolme suurta viherkasvia olivat juuri siellä missä niiden pitikin olla: mihin hän oli juuri mielessään ne jättänyt.

Hän ei lukenut

2008-02-14T17:34:00.000-08:00

paljoa tai johdonmukaisesti. (Elokuvista hän sen sijaan piti, sillä ne onnistuivat luomaan vapauttavan irtonaisen, jollakin tavalla suhteettoman tilan aivan toisella tavalla kuin kirjallisuus.) Nyt hän oli kuitenkin miettinyt paljon erästä kirjaa, tai oikeammin tiettyä kohtausta kirjasta jonka hän oli juuri tuon antikvariaatissa selaillun kohtauksen perusteella ostanut. Kirja käsitteli uskontoa ja uskottomuutta. Kohtauksessa kuvailtiin naista, jota viehättää ajatus lojumisesta kala-altaan pohjalla, että kalat syövät naisen ja että joku sitten syö kalat. Luettuaan rivit moneen kertaan hän otti kuulakärkikynän ja, ikään kuin vahvistaakseen tunteen, kirjoitti rivien yläpuolelle mielikuvan kiehtovan häntä.

Ensin hän muisti

2008-02-14T17:22:00.000-08:00

värit. Taivaanranta ja meri olivat uponneet hohtavaan turkoosiin, jota vasten flamingojen pehmeä, lihaisa vaaleanpunainen tuntui jotenkin riettaalta. Kallio veden yllä oli puhdasta oranssia. Hän ei halunnut liittyä uneen aivan vielä, sillä hän halusi pitkittää sitä, nauttia unen tuoksusta ja tarkkailla palettia, jonka tiesi välttämättä tuhrivansa. Flamingot liikkuivat kalliolla veltosti. Suhteettoman pitkät jalat saivat hieman rujot nokat ja tihrusilmät vaikuttamaan majesteetillisilta, lähestymättömiltä. Flamingojen kaulat notkuivat pehmeässä rytmissä, samaan tapaan kuin vesikasvit, pyyhkien jäljet hänen astuessaan maisemaan ja kadotessaan lintujen sekaan.

2007-02-24T17:37:00.000-08:00

"If we have not attained immortality, we have attained reality" - Jodorowsky, The Holy Mountain

"Puhtaus tuo mieleeni sairauden ja koirat. Se on lopulta yksinkertaista, ja yksinkertaiset asiat puristavat usein eniten, ne eivät leiki leikkejämme. Leikkejäni. Yritän silti toistuvasti kertoa itsestäni kaikille, jotka kuuntelevat. Yritän toistuvasti kertoa itsestäni ja suhteestani koiriin." - Nöpönenä

Toinen puoli koiran päästä oli musta, kuonosta vasempaan korvaan, ja vasemman silmän ympärille oli kerääntynyt valkoinen laikku. Tämä on varhainen kuva, enkä tiedä, minne se on menossa. Sen on täytynyt olla vastapäinen ikkuna. Ensimmäisiin minuutteihin mahtuu lähinnä koiran pää, jonka ympärillä perspektiivi hitaasti vääristyy, jokin linssitekniikka, en nyt muista tekniikan nimeä. Minulta on otettu melkein kaikki sellainen. Käteni ovat kuumat ja ikkunankarmit sileät ja viileät. Liinavaatteet ovat valkoiset ja puhtaat ja ne vaihdetaan usein. Täällä ei ole monia potilaita, nyt ajattelen varmaankin Hemingwayta mutta en tahdo tähän mitään eroottista tai väkivaltaista, yritän välttää tunteita, yritän kai välttää tunnistamistakin. Saattaa olla, että tämä on silkkaa Hemingwayta. Ehkä tämä on simulaatio. Okei, käyttäydytään sen mukaisesti. Jokainen kysymys sulkee pois joukon mahdollisuuksia, vastaus nyt ei olekaan niin tärkeä. Jos kysyn, mitä on tapahtumassa, voi päätellä mitä luultavasti ei ole tapahtumassa. Jos aloitan kertomalla, että huoneen vasemmalla seinustalla on matala, japanilaistyylinen pöytä, johon on kaiverrettu kuva neljästä kalastavasta naisesta, se kertoo siitä mitä huoneessa luultavasti ei ole. Huoneessa ei luultavasti ole esimerkiksi sirkushevosia, varhaista kaappisyntetisaattoria tai katedria vaihtavaa sisarta. Okei. Täälläkään ei ole sirkushevosia tai syntetisaattoria. Täällä ei myöskään ole matalaa, japanilaistyylistä pöytää.

Ihminen on ainut organismi joka, vaikka syntyy todellisuuteen, kuolee mytologiaan. Se ei ole oma ajatukseni, luin sen muistaakseni Amy Ballardinin blogista, tosin se ei ole Amy Ballardininkaan ajatus. Se ei ole tärkeää. Mitä tapahtui? Mutta tämä ei ole tekniikka. Tämä on jonkinlaista kipua. Niin kuin tippuisi äänennopeudella kohti raskaampia ilmakerroksia. Tämä on simulaatio, ehkä, mutta mitä sillä voi selittää? Sähkön liikettä. Jonkinlaisia katalyyttejä. Niin kuin kieli, tai rituaali, joukko hölmöjä kiipeämässä vuorelle, jalkakäytävälle kääntyvä vihreä Citroën Xsara, kirkuvia ihmisiä, kirkuvia lokkeja, hiljentyviä ihmisiä ja kirkuvia lokkeja. Onnistunut katalyysi. Tämä ei ole simulaatio. Jotain on tapahtumassa. Katselen valkoista koiraa, jolla on musta laikku pään vasemmalla puolella ja mustan laikun sisällä valkoinen laikku. Ikkunankarmit ovat viileät ja valkoiset, samoin kuin lakanat. Tapetit ovat uudet ja kuolleet. Tähän asti voi edetä kai helposti. Sängyssä on joku tai oli joku, jotain on tapahtumassa tai juuri tapahtunut. Tämän verran on kai varmaa. Ja mitä sitten? Ei mitään, sitten ei mitään. Pelottaako se minua? En ole varma. Sitä ei voi selittää yksinkertaisesti. Voisin kai sanoa, että maito muistuttaa minua valkoisesta väristä, valkoinen väri ilmasta, ilma muistuttaa usvasta ja usva muistuttaa syksystä, joten maito muistuttaa minua syksystä. Tämä on vaikeampaa. Kun se kiusaa minua, ajattelen miten epävarmuus syntyy yleensä pyrkimyksestä vääränlaiseen varmuuteen, ja minusta se on hyvä ajatus.

Yritän myös kertoa, miten ymmärrän pelon ja toisaalta välinpitämättömyyden. Ajattelen, että välinpitämättömys on rasvakerros joka suojaa meitä pelolta mutta estää sitä valumasta lävitsemme ulos. Samalla pelko on jotain, minkä ulkopuolella ei voi puhua, sekin on kuori. Ja minua surettaa ajatella häntä tästä kulmasta. Minä sanoin, järjestäkää niin ettei hän ymmärrä mitään, mutta minua ei ymmärretty. Yritin sanoa, ettei ilman mytologiaa ole sellaista pelkoa eikä ilman kieltä ole mytologiaa, ei sellaista pelkoa. Sanoin vielä, että kieli lohduttaa samaan tapaan kuin Neitsyt Marian kuva, kun kirkko on polttanut kylän. Tiesin, ettei se olisi sopivaa, eikä se tietenkään ollut. Eikä minulle kerrota enää mitään. Ikkunankarmit ovat viileät, se on toisenlainen tunne, välittömyys tai välittömyyden illuusio, ja hellin mielelläni tämän sortin maadoituksia... Mutta en minä voi pyytää häntä unohtamaan retoriikkaa. Hän on ollut täällä pitkään, täytyttyään merkeistä hän sulkeutuu. Tai: Täytyttyäsi kuvista sulkeudut. Tai: Kun sanoit "Nöpönenä", minusta tuntui niin kuin tapetit irtoaisivat linnuiksi, ja kun kerroin sen sinulle, vakavoiduit ja sanoit taas "Nöpönenä" ja jälleen tapetit irtosivat linnuiksi; tähän meni suurin osa iltapäivää. Tai: Minusta tuntuu niin kuin tippuisin äänennopeudella kohti raskaampia ilmakerroksia. Minulla on näitä koko liuta. Luin aamulla syntiinlankeemuskertomuksen olevan todiste metaforan jumalallisesta alkuperästä. Se on tyhjä ja kaunis ajatus. En enää edes muista, mitä yritän todistaa. Ei minua erityisesti kiinnosta, onko tämä simulaatio. Minua kiinnostaa vain se, mikä pelottaa, ja se, mikä lohduttaa. Ikkunankarmit ovat viileät, päivät ovat viileitä ja täynnä ilmaa. Minä jatkan koirien katselemista ja hän ei. Tästä ei voi sanoa paljoakaan muuta.

2007-02-09T10:52:00.000-08:00

"Sinulla ei ole nimeä. Kaikki on mittaamattoman helppoa." - Breton

Hän oli katsellut koko päivän elokuvia, siinä määrin että asunto oli lopulta muuttunut Vihreäksi. Tämä, hän ajatteli, tämä Vihreä, tämä on se nimenomainen väri joka tekee talvipäivistä painottomia. Se ei ollut sävy jota hän varauksettomasti suosi, mutta keskellä vihreyttä hän tunsi olonsa virkistyneeksi ja uskoi voivansa silittää paksuja lehtiä kättään juuri ojentamatta. Hän nojasi nukkaiset poskensa nyrkkeihin. Mutta tällaisia oletuksia nyt aina tehdään. Niityn keskellä olisi yksi ainoa puu ja sen lehdet olisivat paksuja ja viileitä. Hän ojensi kätensä ja poimi Oranssin, laski sen ikkunasyvennykseen ja veti kaihtimen sivuun. Hän katsoi heijastustaan lasissa ja piirsi sen mieleensä, sitten hän sulki silmänsä ja tarkkaili kuvaa, siinä tuntui olevan jotain vikaa joten varovasti hän kumitti pään ja hahmotteli sen uudelleen, tällä kertaa varovammin. Hän joutui aloittamaan monta kertaa alusta. Muistatko Nike-patsaan, mies kysyi, sen joka taivuttaa päätöntä niskaansa kohti kattoikkunaa? Louvressa? Muistutat minua siitä. Hän ei halunnut ajatella miestä. Luuletko, mies kysyi edelleen, seisovasi kallion nokassa, pöyhistämässä rintojasi tuuleen? Jäkä jäkä, nainen sanoi. Siitä oli monta päivää. Nainen avasi silmänsä ja pöyhisti rintojaan. Pöly laskeutui naisen levitetyille käsille ja hän peitti kasvonsa kaihtimella jolloin kaikki oli taas Vihreää.

Valo on nyt oikealla. Ajan mittaan se liikkuu huoneen vasempaan laitaan, hidas pyyhkivä liike joka näyttää tartuttavan asioiden värit, eivätkä ne valon käännyttyä palaa entiselleen. Mies ylittää lattian vasemmalta oikealle. Lattialle on kaatunut maissihiutaleita ja ne rapisevat paljaita jalkoja vasten. Miehen kiintymys oli kuin kaktus, se ei tarvinnut kastelua, tai yksi niistä kasveista jotka säilyttävät aina ytimessään muutaman pisaran kosteutta. Ehkä hän ei siksi tiedä, mihin katsoa. Tai ainakin hyvin pitkään. Kunnes sataa. Pitkä tiistai täynnä maitoa ja hunajaa. Siitä oli kauan. Mitä sitten? Nainen istui sängyn reunalla ja Oranssi kehräsi naisen sylissä. Koko touhu oli kuin kastunut vesivärityö. Entä nyt? Minun piti tuoda sinulle pieni palmu mutta unohdin sen toimistolle, mies sanoi. Sellainen toimistopalmu. Tiedätkö. Sinun tavoittamisesi on kuin yrittäisi huutaa veden läpi, jos osaat kuvitella tilanteen jossa yritämme huutaa toisillemme veden läpi, jos voit kuvitella sen, sellaista se on. Nainen ei halunnut kuvitella sitä joten hän suunnitteli katsovansa lisää elokuvia.

Ei kyse ole mausta tai tiedosta tai mistään sellaisesta. Vain muodon rikkomisesta, nainen sanoi, että tökkää ohuella neulalla läpi minkä tahansa pisteen. Tämä alkaa omenasta ja päättyy omenaan, kuuletko, olet tarpeeton, painu vittuun. Kyse on symmetrian rikkomisesta eli kysymyksen asettamisesta. Sinä taas et osaa edes asettaa yhtä yksinkertaista kysymystä pilaamatta kaikkea. Kerää kielesi ja lähde. Älä soita. Oranssi kehräsi naisen sylissä. Sammuta se ja katso tänne, mies sanoi, sano minne sinä haluat minun katsovan? Tämä tapahtui paljon aikaisemmin. Lähtiessään mies oli kaatanut lattialle maissihiutaleita. Ennen pitkää jokainen kyllästyy toistuviin muotoihin. Olen miettinyt, mies aloitti, oletko ajatellut minua lainkaan. Minä pyysin sinua keittämään minulle marjapuuroa. Mitä sinä jupiset, nainen sanoi. Etkö näe, miten täällä vihertää? Se oli aikaisemmin. Nainen oli löytänyt puunsa eikä enää puhunut. Pöly laskeutui paksuille lehdille. Valo laskeutui. Täällä ei ollut juuri ketään. Minä nimenomaan odotin marjapuuroa.

Istuudu niin voimme

2007-01-05T08:49:00.000-08:00

aloittaa. Yritetään saada tämä onnistumaan. Tilaan espresson, täytetyn croissantin ja korkean lasin maitoa sillä kahvi on täällä hyvin kitkerää, sinäkin pyydät espresson ja täytetyn croissantin, ja maidon jaamme. Tietenkin se on myös kosketus- tai rajapinta, mutta emme kuitenkaan koske toisiamme, vain maitoa tai korkeintaan toistemme huulia, se on nimenomaan pinta, se on kuitenkin vain maitoa ja ennen pitkää on joko tilattava uusi lasillinen tai lähdettävä kahvilasta, päätä sinä, voimme kääntyä ensin oikealle ja bulevardilta vasemmalle, jos haluat voimme yrittää eksyä mutta minusta olisi mukava vain istua sillalla ja katsella Seineä. Hyvä on, hidastan ja palaan hieman. Sitä olen yrittänyt kertoa sinulle, tämä erottaa meitä, otettuani kulauksen asetan lasin oikealle puolelleni jolloin se on sinun vasemmalla puolellasi, otettuasi kulauksen palautat sen oikealle puolellesi jolloin se on minun vasemmallani, tällä tavoin me kommunikoimme. Ymmärrätkö? Lasken maidon oikealle puolelleni. Huomaan silmistäsi ettet ole aivan täällä. Yritin kyllä olla puhuttelematta sinua, mutta siinä sinä taas olet ja minkä minä sille voin. Minä niin pidin korvistasi, onhan niin ettei yksilöllinen jälki piile aina kompositiossa vaan korvissa, ohuissa siveltimenvedoissa, herkimmissä luissa, luuletko pystyväsi kirkaisemaan jos juuri nyt kurotan täältä sinne ja kiskaisen noista hörökorvista, tunnustelen hieman topografiaasi? Jos repäisen niin että läikkyy, miten on? Silmäsi ovat suuret kuin kaksi Thebaa. Et sinä kirkaise. Minähän jumaloin sinua ja ihmiset ovat kohdelleet jumaliaan paljon julmemminkin. On hyvä, että kuuntelet.

Palataan vielä hieman. Sinulla on malvanpunainen iltapuku sillä sinulle on kerrottu sen sointuvan auringonlaskuun tähän aikaan vuodesta. Keittiösi on pieni, muistatko? Muistele. Eivät letut pannulla huvikseen olleet niin symmetrisessä kuviossa, vain sillä tavoin ne asettuivat sopivan irti toisistaan. Esteettisyys ei missään nimessä vaadi sellaista intentiota eikä mitään taidetta todellisuudessa tehdä sen itsensä tähden. Yksinkertainen ja käytännöllinen asettuu usein samalla kauniiksi. Ehkä William Burroughs tarkoitti jotain tällaista puhuessaan myöhempinä vuosinaan siitä, miten häntä kiinnostaa suorittaa jokainen arkiaskare äärimmäisellä tarkkuudella. Mitä luulet? Ehkä hän tarkoitti myös tarkkaavaisuutta, ehkä hän tarkoitti lettuja tai yhtä hyvin meheviä leikkeleitä, niiden muodostamaa kuviota ja tuoksua ja ritinää. Näitä asioita on loputtomasti. Minun on vaikea ymmärtää mitä muuta tarvitsisin ja silti olin joskus surullinen. Luultavasti kaipasin sieluani ja ehkä vielä kipeämmin itsekkyyttäni, kaipasin jotakuta puhumaan itsekkyydestäni, jonkun oli kerrottava minulle miten itsekäs olen. Käännän lettuja ja sinulla on mittoihisi korjattu iltapuku, muistatko? Ymmärrätkö? Lasken maidon oikealle puolelleni.

Nefertiti. Kuuntele, Nefertiti. Muistatko miten Pariisin aurinko lämmitti korviasi, Nefertiti. Siirrän lasin oikealle puolelleni. Nefertiti, hyräile korvaani, Nefertiti, kerro onko sandaaliesi nahka pehmeää, Nefertiti. Siirrän lasin vasemmalle puolelleni. On hyvä, että tavoitin sinut täältä. Mutta nyt minua alkaa epäilyttää. Ehkä olen tullut liian lähelle. Ikään kuin tämä ei olisi vain lyhyt, hupaisa rituaali, ikään kuin haluaisin leikkiä varista mansikkaverkoillesi. Ehket ole lainkaan sitä mitä luulin. Kielesi saattaa olla kiveä mutta pupillisi ovat pehmeitä kuin hämähäkinmunat. Tehdään vaihteeksi näin: tukin suuni niin sinä saat sulkea silmäsi. Olen silti varuillani. Turha väittää, Kharybdis, että halusit vain haukotella. Auringon noustessa sinäkin paljastut huonekaluksi.

Pitkään luulin veden

2006-12-22T11:37:00.000-08:00

olevan sameaa mutta olikin niin, että sameus oli silmissäni. Emme ole syntyneet elämään vedessä, jos joskus olemmekin syntyneet veteen. Olin sanomassa. Odottakaa hetki. Niin, siis, elämään vedessä, jos joskus olemmekin syntyneet veteen, meidät on pian nostettu syliin ja kääritty huopiin. En itke, koska silmiäni kirvelee, minulla on muut ja aivan omat syyni eikä ajoittainen sameus tee pahaa, hyvää tekee kuitenkin hieraista silmiään ajoittain, kiillottaa linssinsä, huuhdella maskinsa niin sanotusti. Niin hän sanoi. Emme ymmärrä kaloja sen enempää kuin kalat ymmärtävät meitä, hän sanoi. Emme tiedä mitään vedessä elämisestä, hän sanoi, aina tarvitaan tietty etäisyys, aina tarvitaan pitävä maski. Kun maskisi huurtuu, hän sanoi, sinun täytyy laskea se täyteen vettä ja puhaltaa se tyhjäksi, ymmärrätkö, tätä meidän on harjoiteltava sillä tämä on tärkeää. Haluan näyttää sinulle hyvin punaisen korallin. Sinun täytyy puhaltaa se tyhjäksi nenäsi kautta. Seuraa minua, usko minua, hän sanoi, et ole koskaan nähnyt mitään niin punaista.

Vedin polvet syliini ja kiedoin käteni ympärilleni, vesi oli viileää ja kelluin siinä, lähellä pohjaa, keuhkoni täyttyivät ja kohosin hieman, keuhkoni tyhjenivät ja vajosin, ja samean veden läpi näin hänen lamppunsa loittonevan, valokeila oli hyvin terävä ja kapea, siinä mielessä se ei ollut hyvä lamppu, niin, jäin pimeään ja kuulin matkustajalaivan jyskytyksen kaikilta suunnilta niin kuin sellaiset äänet vedessä kuullaan, tästä kohdasta pidän, vesi ikään kuin lauloi ja kuvittelin miten hän palaisi, ajattelin hänen liukuvan hämärästä yhtä rauhallisesti kuin nukkuva pyöriäinen. Valokeila oli terävä ja kapea aivan niin kuin hänen nenänsä.

Noustuamme pintaan hän kääri minut huopiin ja koko venematkan oloni oli hyvin kevyt. Palasimme vielä joitakin kertoja katsomaan korallia. En ole koskaan nähnyt mitään niin punaista. Hänen mentyään en yrittänyt palata, sukeltaminen ei kiinnosta minua, mutta silloin tällöin vuokrasin varusteet ja laskeuduin ilman valoa johonkin matalaan poukamaan. Pysähdyin kuuntelemaan hengitykseni tasaista rahinaa säiliön kipurajalle, hengitykseni ei tuntunut kuuluvan minulle, ajattelin, ikään kuin ilmatieni olisivat kumisten letkujen jatke, jotain avuliasta ja irrallista, niin, jälkeenpäin sitä on vaikea kuvata, näin ainoastaan mustan veden ja mielessäni hyräilin kappaletta My Favorite Things, ja päästyäni loppuun aloitin taas alusta, hyräilin ja kuuntelin letkujen rahinaa, kohosin ja vajosin ja ympärilläni vesi välillä viileni ja välillä lämpeni.

Niin, siinä kaikki. Siinä kaikki. Ei. Te halusitte tietää, mitä ajattelen, minkälaisia unia näen, ja minä olen yrittänyt kertoa. Niin. Olkaa hyvä ja puhukaa kovempaa, selvä, hyvä, älkää herättäkö häntä. Niin, te kysyitte ja minä olen yrittänyt kertoa teille, en ymmärrä mitä temppua tässä yritätte. Kaikella kunnioituksella. Hänelle voitte kertoa mitä lystäätte. Ja paskat. En tietenkään. Odotas. Ympärilläni, siis, ja ympärilläni vesi välillä viileni ja välillä lämpeni. No niin, hyvä. Älkää herättäkö häntä. Ei. Te halusitte tietää, mitä ajattelen, minkälaisia unia näen, ja niin minä olen yrittänyt kertoa. Te voitte tietenkin siirtää kuvan mihin yhteyteen tahansa, se ei ole enää minun asiani, se ei kuulu minulle.

outagraph 1

2006-12-17T01:41:00.000-08:00

Hän kertoi toiselle yksinäisyydestä         se imeytyi hänen keuhkoihinsa ja tahrasi ne.           Ääni.
Peitonkaltainen harmaaVärilähikuvassa Mikko on juuri sAsuntoja kierretään    auringon laskettua
hän istui vielä pitkään katsellen värikarttoja          Dokumentti joutsenista, sen hän äkkiä muistaa
ja kertoo siitä toiselle. Ääni. Tuon tuostakin hän raapi meripihkaa silmäkulmastaan          istukaa,
olkaa hyvä ja istukaa, rauhoittukaa      käännyimme kuuntelemaan jyrinää ja heti         kääntykää
tästä ja saattakaa arkku perMatthew Bournen Joutsenlampi-koreografiaa
varten tanssijat seurasivat veneen kimppuun hyökkäävän joutsenen lii                      rauhoittukaa
Ääni. Ikään kuin kuluminen ei sulkisi pois toistoa          hän kantaa
pöytään aterian, ehkä kalakeittoa, ja sanoo toiselle jotain
jolloin toinen alkaa itkeä    No niin, aloittakaa alusta
kalastamaan juuri silloin,               sen olisi                                                    ei, ei, ei, ei, ei
Palaa yksinäisyys. Neste on
pian lusikoi konemaisesti. Ääni.                                                        Ääni.
Ääni.                                                                                 Ääni. Ääni
tummaa ja punaista.
En tarkoita, että kaupungin valo täysin peittäisi tähdet. Ääni.                                Ääni.
En siedä kelloja, muuten siedän koko touhun mutta kelloja en siedä               Ääni.
En heti ymmärtänyt, mitä on tapahtumassa, siis, anteeksi siis, oli hyvin rauhallista ja olin kerto-
Luulin sen tulevan kaloista, niin, oli pimeää, anteeksi, en muiÄäni.lin juuri sanomassa jotain
tanssista, niin, kaloista mutta oli pimeää                  käännyimme kuuntelemaan jyrinää ja heti
tai sittenkin myöhemmin, vasta kun se oli lakannut, luulin sen tuÄäni. kaloista, en muista mitä
En muista mitä olin sanomassa, puhuimme toistosta             niin, anteeksi, siis,                Ääni.
en ollut silloin, niin, olin juuri sanomassa Ihmistä tarvitaan jotta joutsen voi tanssia

2006-12-14T15:41:00.000-08:00

konservaattorit
                       tarkkailkaa valtauksianne
kevät on tulossa
                       serpentiinit riippuvat
kevättuulessa
                       saumoistaan kitisevät kipsiotsat
kevättuulessa, kevättuuleen
                       ajatus levähtää
aurinko heijastuu elefantin kuolaimista, huoneen seinään on ilmestynyt holvi
ihmeellinen valtaus
ja ihmiset liukuvat unisonossa kauppatorin yli
tämähän on hämmästyttävää
sitruunatahrojen ikuinen paluu
enää ei voi olla varma katsoiko hän lasista kuvaansa vai huoneeseen,
kevätyössä,
hennosti sirisevät sähkötuolit kevätyössä
hylätyt uraanivaltaukset, kopti tai muroma
miten haudata jotain sellaista
niin sulaa & kevyttä,
miten valjastaa jotain niin keveää
tässä valossa kohteen profiilin voi tunnistaa kaukaa
enemmänkin rikotun kaunis kuin klassinen nenäntyvi
purppuraiirikset, huomatkaa,
miellyttävän non finito
kipeät kampasimpukkasilmäni
katsokaa nyt minua
konservaattorit
tekisi mieleni nylkeä teidät ja ripustaa nahkanne muurien peitoksi
konservaattorit
kiistäkää tämä siro totinen pilvi
sillä tänään on satanut niin viistosti tai miksei yhtä hyvin alhaalta ylös
kenelle vislaan näiden holvien varjoista
tasoon laskostettu kosketus
hui kuinka vislaan
muistiurien 2 000 volttinen
ikenet paljaana vislaan
ydinprässi & purojen varsille veitsenterälehdet
eikä pääskysestä päivääkään
garzon, laastia!
tulevien sukupolvien täytyy tosiaan luulla että olemme olleet kädettömiä
se kaikki voi vaikuttaa niin yksinkertaiselta
kyllä, mutta onko se turvallista

Melkein naurattaa, kun

2006-12-06T07:43:00.000-08:00

ajattelen vanhaa miestä joka Ärrän tiskin yli nojautuen, aivan kuin olisi juuri tajunnut jotain, huikkaa "No niin, nyt on täysikuu". Tietääkö hän, ettei se muuta enää mitään? Ei elämä ole draamaa eikä luonnontiedettä, ei varsinkaan tämä keskiviikko, hyvin eeppinen keskiviikko jona vanha mies nojautuu hellalla poreilevan hernekeiton yli ja sekoittaa joukkoon pilkkomansa lihan ja valkosipulin, mustapippuria ja kuivaa basilikaa, ja pienestä ikkunasta luonnottoman kirkas kuu viilaa hänen kaljuunsa kiiltävän lohkon.

Niin kuin sarjakuvassa, jotain paljastetaan. Mutta ruuduissa, ruuduissa itsessään ei tapahdu mitään, kaikki toiminta on ruutujen välillä, väleissä, liike ajassa ja paikassa mutta myös muilla tasoilla, niin että ensimmäinen ruutu ei asetu vain lineaariseen vaan myös päällekkäiseen suhteeseen toisen ruudun (ja enemmän tai vähemmän kaikkien muiden ruutujen) kanssa, että toinen ruutu tekee saman kolmannelle (taas, myös muille), kolmas neljännelle (ja muille. Kuu on tosiaan luonnottoman kirkas.) ja että ruudut näin asettuvat ja kieltäytyvät asettumasta, että ne ovat osa muutakin kuin tarinaa ja että tarina ei vuorostaan mahdu niihin. On myös tasoja, joilla on erottavinaan maut ja tuoksut, miltä vanha, pesty iho tuoksuu, miten vieraalta ihosi tuoksuu ja kuinka se salaa pelottaa sinua, miltä keitto maistuu sekoittuessaan suussa kauraomenaleipään ja vihlovan kylmään maitoon. Tämä ja se, miten kuoppainen, vanha ruumiis nytkähtelee peiton alla ja kuu vähenee tai kasvaa eikä mikään ole muuttunut eikä mikään pysy.

Häntä viehättää ilmeisyys. Sellaiset ilmeet, jotka eivät yritä erottaa tekoa merkityksestä, jotka eivät peitä mitään alleen, avoin virnistys ja avoin itku. Täsmälliset ja läpinäkyvät vedot. Brecht ja hernekeitto. Hän pitää siitä, miten kuun valo kouristuu hänen ympärilleen. Hän on huomannut, ettei lavalta voi astua: että viereisessä huoneessa valmistellaan aina toista kohtausta, jonka akvarellit saattavat olla täyteläisempiä tai hämärämpiä tai yhtä hyvin valoisampia, mutta sitä on vaikea tietää; että lähteminen ja saapuminen niin kuin jättimäiset kaksoistähdet kiihdyttävät toisensa huikeaan kiertoliikkeeseen, jossa niitä ei näe erottaa toisistaan (jos joskus nuorempana ehkä ajattelikin näkevänsä); että kuitenkin jokaisen lähdön ja saapumisen väliin mahtuu lukemattomia asioita jotka vaativat hänen huomiotaan; että tämän huomion vilpittömälle ja leppymättömälle jakamiselle hänen on omistettava elämänsä (niin ettei mikään kuitenkaan olisi määrättyä).

Tällaisia huomioita ja päätöksiä vanhus siis tekee siirtyessään kioskin tiskiltä keittiöönsä ja paneutuessaan makuulle myöhäisen päivällisen nautittuaan, enkä aio nauraa hänelle. Ainoa selitys sille, miten suuret komediat kääntyvät suuriksi tragedioiksi, on se, kuinka helposti samastumme noihin epätoivoisiin toheloihin. Ei ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä.

Jokainen herää tietyssä

2006-12-02T07:20:00.000-08:00

asennossa ja nousee sängystään eri tavalla kuin naapurinsa toisissa kennoissa. Kaikki näkevät jotain täysin erilaista ja se sekoittuu heidän yhtä lailla erilaisiin unikuviinsa. Kiehautettu maito nousee niin kuin kehrääjätoukan pesä. Tiedäthän miten ihmiset yrittävät ymmärtää luontoa pikakelauksilla, miten he sitten peilaavat niissä ruumistaan ja sillä tavalla turhaan pelottelevat itseään. (Tiedäthän, miten dokumentteja lehteillään mielummin kirjastoissa kuin puistoissa.) Ja tottahan se on, ennen pitkää ihosi halkeilee niin kuin leipä. (Nyt vielä lehteilisin mielelläni korviasi.)

Älä murehdi, käy aamukusella. Halkeilet niin kuin kuun pinta, muttet ole jaettavissa. Asettele eteesi hyvä kahvi ja hyvä, makea leipä. Ne ovat omat elementtisi. Hiljenny aamurukoukseen, rukoilla ei tarvitse mutta on hyvä olla hiljaa kunnes tavoittaa kehonsa akustiikan, solujen snapcracklepopin. Ei tämä nyt suoranaisesti ole kuva murokulhosta, ajattelin vain että se olisi hauskaa. No niin, lusikoihan nyt, ala pukea. Näitkö maidossa kuvasi? Tiettyjä asioita on hankala tulkita, eiväthän ne kerro mistään, ne nuolevat itsensä puhtaaksi nautiskellen ja kärsivällisesti. On tärkeää, ettei niitä voi tulkita.

Silti, kun aamuisin nostat jäniksen kasvoiltasi ja nouset avaamaan radion, en voi kuin miettiä uniasi. No niin, nyt se on sanottu. Nyt en halua tietää muuta kuin sen, mitä ajattelet. Ei, et ymmärtänyt. Ei. Niin. Niin juuri, kokonaan. Kysyn tätä aivan vakavissani. Näytänkö jotenkin huvittuneelta? Nauranko minä? Jos olisi juuri nyt valittava, minun täytyisi sanoa olevani huomattavasti lähempänä itkua.

Kuvitelkaa pysäytyskuva viininmaistajaisista.

2006-11-29T04:44:00.000-08:00

Kuvitelkaa ala- tai yläkulmaan jonkin urheilukanavan logo jos se miellyttää, myös ruudun halki juokseva pörssinauha on täysin mahdollinen. Tämä on herrasmieslaji. Herrasmiehet yrittävät päästä yhteisymmärrykseen viinin mausta, mutta heillä ei ole keinoa vertailla viinejä; itse asiassa herrasmiehet yrittävät päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä he milläkin makua kuvaavalla sanalla tarkoittavat. (Tämä tekee leikistä hauskan.) Itse asiassa kaikille on huomaamatta kaadettu eri viinejä. (Tämä tekee leikistä ruman.) Ketään ei oikeastaan enää kiinnosta viini, mikä hämmentää korkeintaan ulkopuolisia tarkkailijoita.

Nyt kuvittelette ensimmäistä tyttö- tai poikaystäväänne. Kuvittelette isoäitinne hautajaisia; jos isoäitinne ei ole kuollut, kuvittelette hänet kuolleeksi. Kuvittelette itsenne kuolleeksi, kuvittelette muuttuvanne lempilinnuksenne. Kuvittelette isänne polttamassa piippua. Kuvittelette että paras ystävänne on piirretty näätä. Nyt kala. Nyt maailmanpyörä. Nyt istutte maailmanpyörässä. Kuuntelette lempimusiikkianne, joulupulla tuoksuu ja ehkä siinä on rusinoita, tällaisia kuvia. Jatkakaa tätä rataa. Kuvitelkaa niin nopeasti kuin voitte. Älkää vaihtako vettä tai pensseliä. Te kuvittelitte jo? Hyvä.

Etsikää taas pysäytyskuva herrasmiehistä. Se saattaa olla mummonne hautajaisten takana, luultavimmin se on kuitenkin alkanut liimautua ikävästi siihen, mitä ajattelette kun ajettelette isäsuhdettanne. Ai? Anteeksi. Yrittäkää irrottaa se; yrittäkää irrottaa myös hautajaiset, kummastakin, varovasti. Nyt, unohtakaa herrasmiehet (mutta jättäkää viinilasit). Nyt kuvitelkaa kaikki ihmiset joita tänään ajattelitte sekä kaikki jotka ohititte kadulla. Jos ette tänään käyneet ulkona ja ajattelitte vain rakkaitanne, elätte siunattua elämää - kokeilkaa eilistä. Päivällä ei oikeastaan ole väliä. Myös nielaiseminen on vapaaehtoista ja sylkykupin löydätte helposti astiakaapistanne. Nyt - päästäkää kuva.

Kolme penkkiriviä edempänä

2006-11-26T15:44:00.003-08:00

käytävän toisella puolella istuu tyttö jota rakastelin, siitä on 30 vuotta ja se on ilotonta, se ei ole rakastelua, se on nälkiintyneiden koirien huolimatonta parittelua eikä jätä jälkiä silmiimme. Jos sanon olevani junanvaunussa, päätteletkö siitä jotain? Jos sanon etten voi kirjoittaa sinulle koska kuulakärkikynä vieri penkiltä lattialle ja edelleen lattiaa pitkin junan tulosuuntaan, mitä se muka tarkoittaa? Tai että syön ravintolavaunusta hakemallani kertakäyttölusikalla pehmennyttä suklaakakkua muovipussista. Entä jos sanon nauttivani siitä, miten saan kallistaa junan penkin taakse menosuuntaan ja potkaista kengät jalastani, luuletko että yritän vihjata jotain? Luuletko että keksisin vaununaapurini vain viihdyttääkseni sinua, että ehkä en nauttisi suklaakakustani? Että olen ehkä keksinyt koko suklaakakun, miten on, että koko kakkua ei ehkä ole? Voisinko olla niin halpamainen?

Mitä sinä uskoisit, olet aina ollut hieman paranoidi, sellaista luonteeltaan kitukasvuista tyyppiä joka on aina innokkaana imemässä allegoriansa kenen tahansa pitkistä, ohuista viiksistä. Anna kun painotan joitain sanoja, ihan vain kokeeksi. Kertakäyttölusikka. Tulosuunta. Rakenteensa kadottanut suklaakakku. Vierivä kynä. Menosuunta. Tulosuunta. Kertakäyttölusikka. Suklaakakku. Kertakäyttölusikka. Voisin valita sanani myös toisin ja kaikki olisi kuitenkin tapahtunut täsmälleen niin kuin se tapahtui. Unohda sanat. Ne eivät jätä jälkiä silmiini ja minuun pistää ajatella että niistä olisi jäänyt jälkiä sinun silmiisi, ne ovat merkityksettömiä tai ehkä olisi parempi sanoa merkityksettömyydellisiä, ehkä se sisällyttää paremmin sen ristiriidan jonka kirjoitin väliimme, hyvä on, totta kai minä kannan aina useampaa kynää eikä ole mitenkään sanottua että tunnistaisin sinut. Toiset asiat unohtaa ja toiset säilöö muistiinsa, eikä se tee unohdetuista asioista vähemmän tärkeitä; voi pikemminkin olla että tietyt asiat ovat liian tärkeitä voidakseen olla unohtumatta. Tämä ei ole anteeksipyyntö. Halusin vain kertoa pitäväni tästä suklaakakusta sen itsensä tähden ja tästä junamatkasta sen itsensä, mutta mitä sinä enää uskoisit!

Asemalla tulta antaessaan nuori tyttö kysyy onko sulla siinä kakkua ja minä vastaan kyllä, se on kakkua, ainakin joku täällä tietää mitä tässä maailmassa tapahtuu.

Minua pyydettiin kuvailemaan

2006-11-24T11:58:00.000-08:00

mitä ajattelin ja sanoin "kaunista", "lähes mahtipontisen melankolista" ja vielä kerran "kaunista", tunsin että se oli riittävää sillä aiemmin hän oli nauranut analyyttisyydelleni. "Unohda tekniikka. Miltä tämä preludi tuntuu?", hän kysyi. "Suureelliselta ja samalla melankoliselta. Lopussa on käännös Es-duuriin", minä sanoin. "Joten miten se täytyy soittaa?", hän kysyi. "Määrätietoisesti", vastasin. On logiikoita ja sääntöjärjestelmiä jotka hivuttautuvat kielen alueelle vain kiusoitellakseen, kuten on metodeja joita ei voi opettaa. Varmasti ei pitäisi
puhua logiikoista tai järjestelmistä, mutta en osaa sanoa toisinkaan. Jos onkin, että symbolinen ajattelu ja viestintä ovat vain jokin evoluution välipysäkki, sellaista jonka täytyy väistyä itsensä sisällyttävän kokemisen ja välittämisen tavan tieltä, odotas, katso, tässä hänen katseensa lasittuu ikään kuin hän olisi juuri unohtanut jotain kivuliasta, tuossa hän varmalla liikkeellä potkaisi telineensä ja jäi kellumaan avantoon, tasaisia henkäyksiä, juuri noin, älä korosta liikaa tätä kadenssia - se on muutenkin ilmeinen - ja pinnan alla käydessä muista lukita ilmatiesi. Minä odotan sinua täällä. Ennen pitkää järvi on riitteessä ja pian se on jäässä. Soitan tämän preludin määrätietoisesti ja joka nuotilla unohdan jotain ohimenevää itsestäni.

"Näyttääpä välistä siltä,

2006-11-22T05:31:00.000-08:00

kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen hoikkaa, kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta hahmoansa ohuine pohkeineen mutta sitä täyteläisempine reisineen." Hän selaili Kansojen historiaa ja nauroi Nefertitin suurille korville ja pienille, varovasti nouseville rinnoille, ja suurinpiirtein näillä paikkein näin sieluni. Puhutaan siitä.

Voiko sieluaan nähdä? Yrittäessään katsoa itseään on jätettävä kuorensa ja siinä, mihin kuvittelit itsesi, on vain kolkko kitiinipinta. Silti, kun toista pyytää katsomaan, voi ehkä uskoa kun hän sanoo näkevänsä sinut: Se ei anna sinulle sielua, mutta hänelle se antaa: Ja kun katsot häntä, näet sielusi. Siinä on katsojan sielu, katsotussa, muttei vain katsotussa vaan haistetussa, maistetussa, muistetussa, mitä vain. Hänet on tunnettava ei (vain) niin kuin tunteilla tunnetaan, eikä (vain) niin kuin iholla tunnetaan, eikä (vain) niin kuin ystävä tai rakastettu tunnetaan, vaan niin kuin ihminen tunnetaan ihmiseksi, niin kuin ihminen tunnistetaan ihmiseksi. Samalla tavalla kuin tiedät raajojesi asennon ja tunnistat ne omiksesi, samalla tavoin näet sielusi joka vastaantulijassa ja Idols-voittajassa ja raiskaajassa ja idiootissa ja juopossa ja ystävässä ja aina niin edelleen, vaikka sitten noissa suurissa kivisissä korvissa ja rauhallisissa kivisissä silmissä, korvissa ja silmissä joihin papit maagisin menoin luulivat siirtävänsä kuningattaren sielun, ymmärtämättä että se mitä he kuningattaren kuvapatsaassa rakastivat, oli heidän oma sielunsa.

Huomasin, miten hänen katseessaan vilahti kirpeä ja kyllästynyt sääli, ikään kuin hän olisi silmänräpäyksen ajan nähnyt koko tyhjän itsekkyyteni. Puhuin vielä jonkin aikaa noista hilpeän mahtipontisista ajatuslinnoista, liian kuivasta hiekasta, Nefertitistä ja hupsuista papeista, mutten voinut odottaa mitään olevan pelastettavissa. "Linnoja?" "Niin." "Hautoja, höpsö." Tämän jälkeen makasimme pitkään vierekkäin ja katsoimme toisiamme silmiin. Viimein hän rikkoi hiljaisuuden (tai oikeastaan kiinnitti huomion siihen) muljauttamalla pupillinsa piiloon, venyttämällä hörökorviaan ja murisemalla "Kuka kävelee aivosillallani?" Tai ehkä hän ei sanonut mitään sillä hän oli sellainen ihminen joka ymmärtää välttää nokkeluuksia, ehkä tuijotin häntä kunnes hän menetti muotonsa samalla tavalla kuin toistetut sanat kadottavat rajansa ja merkityksensä, en enää nähnyt itseäni mutta joistakin unista nautin. Niin, tämä voi olla jonkinlainen ratkaisu mutta siitä hyvästä vihaisin itseäni.

Hän astelee lavalle

2006-11-19T13:02:00.000-08:00

ja kauas yleisöön näkyy terävä veitsi, jonka lavassa kohdevalo kiiltää. He ovat lukeneet kirurgista joka yrittää leikata itseään, tästä totisesta herrasta kuuluine dissektioineen ja siitä miten tavattoman hupsuja ne ovat. Pitäisi erottaa ohuiden lasitasojen väliin puristettu, läpikuultava aivokerros kaikesta ajattelusta. Leijona on aina jo syönyt Auringon ja se polttaa tämän vatsassa, aivan niin kuin leijonan vatsahapot polttavat Aurinkoa. Leijonan vatsahapot eivät polta aurinkoa eikä Aurinko korvenna leijonaa, eikä varsinkaan ole soveliasta puhua syömisestä. Ja siksi minua ärsyttää niin sunnattomasti kun hän puhuu niin kuin hänen suussaan olisi palava Aurinko, ja se miten hän tanssii, nuo varmat kädet, miten hän varmoine käsineen toteaa tanssivansa niin kuin joutsen. Kirurgi! Miten muuten sen voisi tulkita kuin pilkaksi!

Yritän lukea itseäni niin kuin lukisin runoa mutta ehkä se on kategoriavirhe. Vaikeinta on purkaa jotain kaunista mutta valheellista. Epämiellyttävintä on niellä ruohoa kunnes alkaa köhiä pieniä karvaisia palloja. Niissä ei ole mitään esteettistä ja silti niitä voi rakastaa. Paljonko kierrettä palloon tulee, kun sammutan kylpyhuoneen valot? Olenko yhä kylpyhuoneessa? Oven käyttötapa riippuu siitä, onko se rakennettu aukeamaan sisään- vai ulospäin ja kumpaan suuntaan siitä kuljit mikäli ylipäätään kuljit siitä ja mistä sen voi tietää, täällä on joka tapauksessa liian pimeää. Missä sekundanttini on? Hoitaja, ojentakaa skalpelli, suoritan kultaisen leikkauksen. Tämä ei ole dynamiittikalastusta. Tämä huone on sen verran pieni, että kaikkien todennäköisyyksien mukaan minun pitäisi ennen pitkää törmätä itseeni, jos nyt ensin käyn tähän lattialle nelinkontin, näin, ja alan huhuilla mitä vakavimpaan sävyyn...

Totta kai pitää kysyä, minkälaisilla asioilla on väliä ja miten se kannattaa ylittää. Puhun siitä, miten hän kohtelee veitsiään ja veneitään ikään kuin niissä olisi jotain jumalallista, ikään kuin ne voisi asettaa kielelleen ja nielaista silmilleen. Lakaisin tänään tulitikut parvekkeen lattialta. Kello on 11:05 ja olen elänyt koko aamupäivän; silti ajatus elämän jatkumisesta iltapäivään on hykerryttävä. Taivas todellakin on märkä räsymatto, otan sen sisään kuivumaan mutta en ennen kuin olen pyyhkinyt sillä bakteerisuojan ärsyttämät suupieleni. Minkälainen matematiikka liittyy parvien käännöksiin? Miten koukut solahtavat luisiin poskiin? Kaloja ei kiinnosta pelastus. Joidenkin asioiden päällä voi kävellä ilman kiirettä.

"Todellisuus ei koskaan

2006-11-19T04:59:00.000-08:00

jäljittele todellisuutta, eikä elämä elämää: välissä on kuva", kirjoittaa Kirsti Simonsuuri Pohjoisessa yökirjassa. Mutta kuvakaan ei jäljittele todellisuutta, välissä on toinen kuva. Entä minkälainen kuva on kuvan ja kuvan välissä. Kun sanon "minä", paljonko kierrettä palloon tulee? Entä kun sinä yrität osua siihen? Mitä juuri tapahtui? Löitkö ohi? Miten niin se muutti suuntaansa, löit vain ohi. Niin, totta kai kyse on likiarvoista, lapsikin tietää sen vaikka joskus ruoka saattaakin hieman jäähtyä. Välillä kotiin palatessani voin asfaltoitua mäkeä noustessani vielä huomata keittiön ikkunaan liimattuna äidin valtavan äänen. "Nanauatl! Pese kätesi keväästä ja tule syömään!"

Matematiikanopettajalla oli tapana painottaa, miten tarkkaa arvoa ilmaistaessa on aina käytettävä murtolukua; desimaaliluku ei pysähtyessäänkään ole tarkka arvo. Silti voi olla niin, että luku on samanarvoinen molemmin tavoin ilmaistuna. Tekeekö se numeroista onnellisempia? Voiko lyöjä puristaa palloa sylissään ja rakastaa kuin kuoriutumatonta munaa? Tekeekö se hänestä onnellisemman ja mitä syöttäjälle on tapahtunut? Miksi puhua baseballista. Puhutaan numeroista: 82, 7, 13, 329, 10, 190, 1: on olemassa onnellisia numeroita. Ei ole vaikeaa selvittää, onko tietty numero onnellinen, vaikka kaikki onnelliset kattava todistus onkin vaikea rakentaa. Ehkä se liittyy siihen, miten onnellisuus kasvaessaan voi jakautua äärettömän moneen tekijään. Ääretön on aina jokin sellainen, jota ei voi aavistaa. Se täytyy maistaa koko joutsenenlihassaan ja kuitenkin väriä läikkyy aina yli, punaiselle puvulle ja syöttörinkiin, keittiön ikkunaan ja höyhenpeitteelle ja vessan lattialle. Oranssia, mustaa, valkoista. Silti numerot ovat hyviä lemmikkejä. Hyvät lemmikit eivät tarvitse analogioita. Miksi puhua numeroista?

Ihmiset ovat surkeita lemmikkejä ja siksi rakastan ihmisiä. Rakastan ihmisiä koko likinäköisyydelläni.

Leijona makaa rauhallisena

2006-11-18T14:22:00.000-08:00

ja pureskelee Aurinkoa, Auringossa on jotain sitkeää. Aloitetaan leijonasta. Leijona makaa Korkeasaaren lämpimällä betonilla ja katsoo minua. Sen häntä piirtää raukeita kaaria, sellaisia joita lapsi saattaisi piirtää aivan hetkeä ennen nukahtamistaan vieraalle lattialle kun isä, äiti ja kutsuisäntä vielä nauravat viiniinsä alakerran isoissa korituoleissa. Ehkä se pureskelee jalkaansa. Jos ei voi nähdä mikä on muuttunut, onko liikkuminen yhdentekevää? Minun pitäisi aloittaa siitä, missä olen. Koen näkeväni hyvin, mutta silti... Ja juuri tämä on ongelma. Ikään kuin uisin sameassa kalalammikossa kuulostellen askelten kaikuja yläpuoleltani. Missä olen? Voiko olla, ettei vesi olisikaan sameaa, että se olisi kirkasta ja sameus vain silmissäni? Se on mahdollisuus. Hyvä, siirrytään eteenpäin.

Minkälaisia aseita nyt pitäisi rakentaa? Sillä aseitahan täytyy rakentaa: vihlovia, väkivaltaisia, täsmällisesti kudoksia repiviä koneita. "Haluan painottaa täsmällisyyttä. Puhutaan vaikka ajattelusta!" Tältä minusta tuntuu joskus ennen nukkumaanmenoa kun tökin hampaankolojani littiin kuluneella harjalla ja katselen naamaani peilistä. Katson naamaani peilistä ja ajattelen, "Siinähän sinä olet. Odota niin nokin poskesi auki". Haluaisin valaista itseni läpikotaisin, vaikka se tarkoittaisikin surullisuutta ja välinpitämättömyyttä. Sitten epäröin ja muistan jalkaani vasten riiputtamani hammasharjan, siitä tasaisesti lattialle sulavan aniksenmaun, 80-luvun saaristomarkkinat ja miten sitä oli lopulta kaikkialla, kuivuneita tuoksuvia läiskiä... Tämä jatkuu, mutta luonnollisesti olen jo täyttynyt valtavalla lempeydellä. Aloitetaan lempeydestä, aloitetaan siitä ja lopetetaan siihen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.