Aivan ensimmäiseksi sotaan tullessaan huomaa, miten valtavia
kaikki ovat pikkuisuudessaan.
Kun tulin sotaan, minunkin pienuuteni oli valtavaa.
Ja nyt myöhemmin tehtäväni on enää oppia suunnistamaan siinä,
siis sen yksinäisyydessä.
Omatuntoni saa minut tekemään sitä ja tätä. Kuitenkin haluan vain tietää,
kuinka parhaiten seisoisin paikallani omassa pikkuisuudessani.
Makaisin riippumatossani.
Kuinka se onnistuisi ja miltä se tuntuisi? Sitä ei voi miettiä tarpeeksi.
Seisoisin tai makaisin ja seuraisin auringon nousuja ja laskuja.
Olen hermostunut ja rakastunut, niin kuin yleensä,
kuten aina, kumpaakin samoista syistä.
Olimme kai hyviä pikku sotilaita.
Kun olimme vuotaneet tarpeeksi ja vaihtoveri alkoi loppua,
meihin laskettiin merivettä. Kaipasinko vielä merta?
Sama vanha ja litteä kysymys. Me vuosimme maahan
ja saimme tilimme merivetenä, saimme hengittää merta....
tai saimme antaa sen pumpata suonissamme.
Korvat toistemme iholla tunsimme
kuinka happi viiletti aivoihimme, poimutti kohisten ympäristön.
Minkä täytyi olla ympäristö. Se on silti huono ja litteä sana.
Siihen ei voi asettua kylpemään niin kuin ammeelliseen lumpeenkukkia.
Kaipasinko vielä lumpeita?
Olen hoitanut osaani enkä ole enää utelias.
Haluaisin nyt nukkua riippumatossa. Mikä voisi olla merellisempää.
torstai, 4. joulukuuta 2008
tiistai, 30. syyskuuta 2008
Ei saisi puhua kiusaukselle
antautumisesta sillä sekin on antautumista.
Tai puhua kirjoittamisesta. Tekisi mieli vetää burkha päähäni.
On vaikeaa valvoa niin pitkään. On valvottava rakentaakseen
lumilinnaa jotta ei nukahtaisi.
En jaksa edes uskoa valmistamiseen, se on mehiläisten puuhaa,
tai mihinkään puhdistuneeseen. Lika ei kai ole nimi.
Minulle sanotaan, että valmiissa lumilinnassa oli lämmintä ja pimeää,
en näe sieltä tänne asti. Täällä suru oli vihreää ja mustaa.
Surullista. Iho nousee kananlihalle jos mietin sitä
ja keskiyöllä kotieläimet heräävät ja tuijottavat minua.
Täällä oli usein surullista
mutta siellä on puuterilunta ja kukonlaulua. Tarkoitan,
ettei silmiään juuri huomaa ennen kuin ne sulkee.
Ajattelemattomuus on varsin täyteen ahdettu tila.
antautumisesta sillä sekin on antautumista.
Tai puhua kirjoittamisesta. Tekisi mieli vetää burkha päähäni.
On vaikeaa valvoa niin pitkään. On valvottava rakentaakseen
lumilinnaa jotta ei nukahtaisi.
En jaksa edes uskoa valmistamiseen, se on mehiläisten puuhaa,
tai mihinkään puhdistuneeseen. Lika ei kai ole nimi.
Minulle sanotaan, että valmiissa lumilinnassa oli lämmintä ja pimeää,
en näe sieltä tänne asti. Täällä suru oli vihreää ja mustaa.
Surullista. Iho nousee kananlihalle jos mietin sitä
ja keskiyöllä kotieläimet heräävät ja tuijottavat minua.
Täällä oli usein surullista
mutta siellä on puuterilunta ja kukonlaulua. Tarkoitan,
ettei silmiään juuri huomaa ennen kuin ne sulkee.
Ajattelemattomuus on varsin täyteen ahdettu tila.
torstai, 11. syyskuuta 2008
Rannalta olin löytänyt
kiven, täysin pyöreän, valkean ja vain hieman rosoisen, se oli kivi juuri minun käteeni ja ehkä sitä varten olin tuntenut suurta halua viskata sen kauas merelle. Sen sijaan heitin kiven monta kertaa suoraan ylös, halusin olla varma että se palaa ja silti aina häkellyin hieman, ikään kuin minulle olisi vaivihkaa sujautettu ansaitsematon, vastaansanomaton flirtti. Tietenkään minun massani ei kiinnostanut sitä, satuin vain olemaan siinä. Oli kaikkea niin paljon massiivisempaa jonka kyljessä levätä.
Entä rakkaus? Oli yhtä hupsua ajatella sen imeytyvän minua kohti, kerros kerrokselta, että se pusersi tiensä hymykuoppien, luomien ja vaikkapa yhteisen lapsuuden läpi kohti jotain palautumatonta. Jos niin oli, sen täytyi olla ainoa keino todella löytää itsensä. En uskonut siihen, mutta seuraisin rakkautta, ja epäuskossa kytevä epätoivo teki jollain tavalla uskosta autenttisempaa; miksi kutsua Jumalaa rukouksessa, jos jo lepäsi läsnäolon varmuudessa?
Uinnin jälkeen istuimme pitkään kuistilla. Puhuin hänelle kaikesta, mistä suinkin saatoin, eli kaikesta mitä en ollut unohtanut. Hän kuunteli keskeyttämättä ja onnellisena, näin sen, en ole varma mikä hänet teki niin onnelliseksi mutta ajattelin sen johtuvan rakkaudesta. Minun onnellisuuteni johtui siitä, että joku jakoi nyt muistoni, ne eivät enää vain käpertyneet toistensa ympärille ja kalisseet kylmässä. Ne eivät enää niin vaivattomasti voineet unohtua sillä ne oli tiukemmin sidottu maailmaan; minunkin onnellisuuteni johtui siis rakkaudesta.
Entä rakkaus? Oli yhtä hupsua ajatella sen imeytyvän minua kohti, kerros kerrokselta, että se pusersi tiensä hymykuoppien, luomien ja vaikkapa yhteisen lapsuuden läpi kohti jotain palautumatonta. Jos niin oli, sen täytyi olla ainoa keino todella löytää itsensä. En uskonut siihen, mutta seuraisin rakkautta, ja epäuskossa kytevä epätoivo teki jollain tavalla uskosta autenttisempaa; miksi kutsua Jumalaa rukouksessa, jos jo lepäsi läsnäolon varmuudessa?
Uinnin jälkeen istuimme pitkään kuistilla. Puhuin hänelle kaikesta, mistä suinkin saatoin, eli kaikesta mitä en ollut unohtanut. Hän kuunteli keskeyttämättä ja onnellisena, näin sen, en ole varma mikä hänet teki niin onnelliseksi mutta ajattelin sen johtuvan rakkaudesta. Minun onnellisuuteni johtui siitä, että joku jakoi nyt muistoni, ne eivät enää vain käpertyneet toistensa ympärille ja kalisseet kylmässä. Ne eivät enää niin vaivattomasti voineet unohtua sillä ne oli tiukemmin sidottu maailmaan; minunkin onnellisuuteni johtui siis rakkaudesta.
tiistai, 6. toukokuuta 2008
torstai, 1. toukokuuta 2008
Sataa ja tanssin kunnes olin varma että vatsa halkes.
Ja se halkes.
Kuuntelin kun se valu ulos.
Ja olin varma miten kouri ympärillä
ja sanoin itelleni että sulla on hyvä maailmanpaatti.
Mutta ote lipsu.
Miten kun olin tyhjä ja tyhjä.
Jos psyka on sellasta että kaikki on kiinni.
Sellasta vaikka rakettifysiikkaa.
Tärkeintä on hyvät tiivisteet.
Ei saa tungettua sormia mihinkään rakoon.
Lähti vaan liukumaan.
Lähti liukasteleen poikki elämän kannen,
kun oli vaikka alkoholistikoti.
Kun oli tyhjä ja tyhjä.
Ja suurissa lämpötilanmuutoksissa tiivisteet ei pysy perässä
ja millä voi kuolla.
Vaan alkaa tipahdella.
Ottaa hatun päästä ja tanssii sateessa.
Siitä vaan.
Livahtaa jostain välistä kun tiivisteet pettää.
Mä tiedän ettei kukaan tiedä kun joissain lämpötiloissa tapahtuu
tai kun lämpötila muuttuu.
Yritä löytää kirja joten vesi kiehuu tai kiteytyy.
Ne ei tiedä.
Ja jos joku kuolee.
Voi jäädä pihaan eikä tarvi uskoa psykaan tai fysiikkaan.
Jos tahallaan rikkoo kuumemittarin
kun ei vaan halua.
Seisoo ja kuuntelee mihin neste valuu.
Livahtaa jostain raosta.
Lähtee luisteleen elämänrakkaudenmaailmanpaatin kantta.
32.
Tapaa nuoren fyysikon.
Siitä vaan.
Ja kun liikutaan kahestaan, se on kummallista,
on kumpikin.
Ei ole ihan rajattua.
Turbulensseja ja taskuja ja jotain viuhkatuulia.
IImassa on kaikkee.
Ilmassa on lempee ja päässä perhosia.
(Kuvat joutuu joskus ristiin,
kun on suuria ja nopeita lämpötilanmuutoksia...
Kun tiivisteet vuotaa.)
Miten kun tavattiin.
Millä kun muistaa joka aamun kun sataa ja tanssitaan.
Tanssitaan kunnes hiki tulee silmistä.
Ja olin varma miten se halkes,
ja se halkes.
Tiivisteet halkes.
Koska maailma on heitetty ja maailman paljaat luut on heitetty.
63.
Ja se ei tiedä missä vesi kiteytyy.
Ja millä syntyy tai miltä kuolee.
Ja tyhjä ja tyhjä.
Ja kun sanon rakkaudenmaailmanrakkaus tai maailmanrakkaudenelämänrakkaudenpaatti,
se ei edes ehdi laskee kirjaimia.
24 ja 39.
Miltä kaikki valuu.
Mille kaikki valuu.
Se on vaikka kaitselmuksen jeesuksen jumalallinen pikaripyramidi.
Sanoja se opettaa rakastamaan.
Mä olen mysteeri.
Etunimi ja sukunimi mysteeri.
Mysteerimysteerimysteerimysteerimysteerimysteeri.
49.
2.
1.
1.
Ja se halkes.
Kuuntelin kun se valu ulos.
Ja olin varma miten kouri ympärillä
ja sanoin itelleni että sulla on hyvä maailmanpaatti.
Mutta ote lipsu.
Miten kun olin tyhjä ja tyhjä.
Jos psyka on sellasta että kaikki on kiinni.
Sellasta vaikka rakettifysiikkaa.
Tärkeintä on hyvät tiivisteet.
Ei saa tungettua sormia mihinkään rakoon.
Lähti vaan liukumaan.
Lähti liukasteleen poikki elämän kannen,
kun oli vaikka alkoholistikoti.
Kun oli tyhjä ja tyhjä.
Ja suurissa lämpötilanmuutoksissa tiivisteet ei pysy perässä
ja millä voi kuolla.
Vaan alkaa tipahdella.
Ottaa hatun päästä ja tanssii sateessa.
Siitä vaan.
Livahtaa jostain välistä kun tiivisteet pettää.
Mä tiedän ettei kukaan tiedä kun joissain lämpötiloissa tapahtuu
tai kun lämpötila muuttuu.
Yritä löytää kirja joten vesi kiehuu tai kiteytyy.
Ne ei tiedä.
Ja jos joku kuolee.
Voi jäädä pihaan eikä tarvi uskoa psykaan tai fysiikkaan.
Jos tahallaan rikkoo kuumemittarin
kun ei vaan halua.
Seisoo ja kuuntelee mihin neste valuu.
Livahtaa jostain raosta.
Lähtee luisteleen elämänrakkaudenmaailmanpaatin kantta.
32.
Tapaa nuoren fyysikon.
Siitä vaan.
Ja kun liikutaan kahestaan, se on kummallista,
on kumpikin.
Ei ole ihan rajattua.
Turbulensseja ja taskuja ja jotain viuhkatuulia.
IImassa on kaikkee.
Ilmassa on lempee ja päässä perhosia.
(Kuvat joutuu joskus ristiin,
kun on suuria ja nopeita lämpötilanmuutoksia...
Kun tiivisteet vuotaa.)
Miten kun tavattiin.
Millä kun muistaa joka aamun kun sataa ja tanssitaan.
Tanssitaan kunnes hiki tulee silmistä.
Ja olin varma miten se halkes,
ja se halkes.
Tiivisteet halkes.
Koska maailma on heitetty ja maailman paljaat luut on heitetty.
63.
Ja se ei tiedä missä vesi kiteytyy.
Ja millä syntyy tai miltä kuolee.
Ja tyhjä ja tyhjä.
Ja kun sanon rakkaudenmaailmanrakkaus tai maailmanrakkaudenelämänrakkaudenpaatti,
se ei edes ehdi laskee kirjaimia.
24 ja 39.
Miltä kaikki valuu.
Mille kaikki valuu.
Se on vaikka kaitselmuksen jeesuksen jumalallinen pikaripyramidi.
Sanoja se opettaa rakastamaan.
Mä olen mysteeri.
Etunimi ja sukunimi mysteeri.
Mysteerimysteerimysteerimysteerimysteerimysteeri.
49.
2.
1.
1.
torstai, 27. maaliskuuta 2008
Aina hänen avatessaan silmänsä tuntui olevan aamu.
Lounaalla tarjoiltiin kylmäsavulohta kermassa ja
taivaalla oli sadoittain pilviä. Ne muistuttivat häntä oliiveista,
jotka olivat unohtuneet siniselle lautaselle.
Hän pyysi laskun ja maksoi kaikesta.
Sitten hän kertoi hauskan ja opettavaisen tarinan
tutusta, joka innossaan unohti maksaa juuri oman ruokansa.
Illalla lähdimme porukalla hänen luokseen
lukemaan vanhoja sarjakuvia ja kuuntelemaan Davea.
Viinipulloissa oli kynttilöitä.
*
Hänen mieleensäkään ei tullut katsella tähtiä.
Siitä lähtien, kun hän sai ensimmäisen kaukoputkensa,
hän oli kiinnostunut vain naisista.
Häntä kiinnostivat kaikki itseään pidemmät,
varakkaammat ja kirjallisesti hienostuneemmat.
Kun tapasin hänet Michiganissa (missä me molemmat opiskelimme),
hän oli jo kuullut kaikki vitsit.
Totuus oli, että hänen naisensa olivat hyvin rumia,
eikä hän ollut koskaan rakastanut yhtäkään heistä.
Istuimme lattialla ja puhuimme ilmastonmuutoksesta.
*
Hänellä oli mieli kuin lampi pakkasaamuna.
Joskus kun tiedossa oli jotain paskamaista, todella paskamaista,
hän tarjosi meille suklaata.
Aina kun oli rauhallista, etsimme hänet käsiimme.
Teimme pitkiä kanoottiretkiä ja poltimme pilveä.
Hänellä oli kuusi koiraa. Tunsimme hänet toisesta offensiivista
eikä meitä kiinnostanut hänen perheensä tai hänen koiransa.
Kun me halusimme puhua naimisesta ja naisista,
hän sanoi ettei vihannut mitään maailmassa paitsi naisia ja oliiveja.
Taivaalla oli sadoittain pilviä.
Lounaalla tarjoiltiin kylmäsavulohta kermassa ja
taivaalla oli sadoittain pilviä. Ne muistuttivat häntä oliiveista,
jotka olivat unohtuneet siniselle lautaselle.
Hän pyysi laskun ja maksoi kaikesta.
Sitten hän kertoi hauskan ja opettavaisen tarinan
tutusta, joka innossaan unohti maksaa juuri oman ruokansa.
Illalla lähdimme porukalla hänen luokseen
lukemaan vanhoja sarjakuvia ja kuuntelemaan Davea.
Viinipulloissa oli kynttilöitä.
*
Hänen mieleensäkään ei tullut katsella tähtiä.
Siitä lähtien, kun hän sai ensimmäisen kaukoputkensa,
hän oli kiinnostunut vain naisista.
Häntä kiinnostivat kaikki itseään pidemmät,
varakkaammat ja kirjallisesti hienostuneemmat.
Kun tapasin hänet Michiganissa (missä me molemmat opiskelimme),
hän oli jo kuullut kaikki vitsit.
Totuus oli, että hänen naisensa olivat hyvin rumia,
eikä hän ollut koskaan rakastanut yhtäkään heistä.
Istuimme lattialla ja puhuimme ilmastonmuutoksesta.
*
Hänellä oli mieli kuin lampi pakkasaamuna.
Joskus kun tiedossa oli jotain paskamaista, todella paskamaista,
hän tarjosi meille suklaata.
Aina kun oli rauhallista, etsimme hänet käsiimme.
Teimme pitkiä kanoottiretkiä ja poltimme pilveä.
Hänellä oli kuusi koiraa. Tunsimme hänet toisesta offensiivista
eikä meitä kiinnostanut hänen perheensä tai hänen koiransa.
Kun me halusimme puhua naimisesta ja naisista,
hän sanoi ettei vihannut mitään maailmassa paitsi naisia ja oliiveja.
Taivaalla oli sadoittain pilviä.
tiistai, 25. maaliskuuta 2008
Joonas on kuuden,
hän on kohta kolmenkymmenen. Sen jälkeen hän on kolmenkymmenenyhden ja Joonas hieman kauempana. He kasvavat eri suuntiin. Se täytyy ajatella karttana tai se jää ajattelematta. Tai pohjapiirustuksena: he aloittivat samasta huoneesta Jyväskylän keskussairaalan synnytysosastolla, viettivät aikaa samoissa, erityylisissä, erikokoisissa, erihajuisissa huoneissa (huoneissa jotka haisivat yhtä aikaa häneltä ja Joonakselta, olivat erottamattomasti heidän), huoneissa jotka hapertuivat, kutistuivat ensin eteiseksi ja sitten ovimatoksi, joka lopulta, liian kevyesti rasahtaen irtosi talosta ja kellui pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
